Pikkupiika pakolainen on kertomus lapsuudesta evakossa Ruotsissa
Lapsuuden mielikuvat ja aistimukset, jotka ovat painuneet pienen tytön muistiin, herättävät kunnioitusta. Pikkupiian näkökulmassa on jotakin ratkaisevaa, jotakin selittämätöntä sotaisen ajan tapahtumien kulussa.
Muistelmaromaanissaan Kaisa Kervinen seuraa lapsuuttaan 1940-luvun alkupuolella. Lämpimästi kirjoitettu tarina on pienen tytön, pikkupiian, viiden ensimmäisenelinvuoden tapahtumista. Aikaan mahtui kolme sotaa, Metsähallituksen pääpirtin savottalaiset kotikartanon isossa pirtissä, saksalaisten suuri ase- ja ammusvaruskunta tuomassa vierasta kulttuuria kotikylään, venäläiset sotavangit lähialueen työleirillä ja lopulta pako evakkoon Ruotsiin.
Teos on pienen pohjoissuomalaisen tytön selviytymistarina, Kaisan ja hänen mukanaan seuranneen Ponsu-lelun taival kotikonnuilta Ruotsiin evakkoon ja sieltä takaisin. Kaikkien kovien ja monen lapsen mielestä pelottavien tapahtumien keskellä Kaisa kuitenkin säilytti turvallisuudentunteensa: olihan hänellä Olli-pappa, isä, ”tuo kaiken osaaja” ja äiti, jonka turvallisuutta luovaa hahmoa symboloivat esiliinan punaiset ruudut. Lapsihan näki ne ruudut omasta perspektiivistään. Varhaislapsuutensa Kaisa eli miesten maailmassa; kotona olivat vain veljet, ei tyttöjä… Eikä lähelläkään asunut tyttöjä. No, onneksi hän oppi pitämään puoliaan.
Pikkupiian perspektiivistä aukeava maailma tulee eläväksi ja vaikuttavaksi kokonaisuudeksi, josta näkee jopa pienimmätkin yksityiskohdat. Kirjoittaja kiittää edesmenneen äitinsä vahvaa panosta teoksen aikaansaamiseksi, samoin muita läheisiään.
