Kauli(n)rannan kyläkirja, 1. osa

25,00

Tämän vuosituhannen  alkupuolella Kaulirannan kylä kokoontui lohijuhlaan heinäkuussa 2004  juhlavissa merkeissä. Olihan kulunut 400 vuotta siitä, kun kylä oli ensimmäisen kerran merkitty omaksi rekisterikyläksi vuonna 1604. Juhlan yhtenä seurauksena oli kiinnostus koota yhteen kylän historia kirjaksi.

Ylitornion  monissa muissakin kylissä oli 1980-luvun lopulta alkaen ollut mm. kansalaisopiston aktiivisuuden ansiosta kylähistorian opintopiirejä. Näistä on toteutunut aiemmin neljä: Tengeliö (2005), Etelä-Portimo ja Törmäsjärvi (2008), Lohijärvi (2017) ja  Kuivakangas (2018). Muulla aktiivisuudella kylähistoria tai -kirja on tuotettu ainakin Mellakoskelta (2016), Meltosjärveltä (2017) sekä Pekanpäästä.

Heinäkuussa 2021 pidetyssä lohijuhlassa kyläkirjan toimittaja Tuomo Korteniemi esitteli julkaistavaa teosta:

“Häätyy vissiin selittää sekin, että miksi  nyt julkaistaan kyläkirjasta vain sen 1. osa. Ehkäpä käsitätte, että  jos nyt  julkaistavaan osaan  kertyi sivuja lähemmäs 300 ja siinä on silti vasta kolmannes koko sisällöstä, lähes tuhannen sivun kirjaa nyt ei kerta kaikkiaan voinut painaa. Mutta sen  2.  osan aineistokin on nyt koottu ja käsitelty – ja  kirja on tulossa alkuvuesta 2022.”

Se kylän nimikin on oma kysymukensä:  Kauliranta vai Kaulinranta? Son ratkastu kirjan nimessä näin: Kauli(n)rannan kyläkirja.

Kaulirannan kylän 400 vuoden historiassa ensimmäinen isompi käännekohta oli riikinjako eli valtakunnan raja 1809 Tornion väyhlään. “Se halkasi nämäki kylät juuri tarkoin,  mutta senki tiämä, että ihmisten kanssakäymistä se ei juuri liikuttanu saati keskeyttäny.”

Merkillepantavaa riikinjaon jälkheen oli seki, että väki pysy paikalhaan sillä puolen Väylää, missä ny sattu asuhmaan. Vaikka olisi ollut mahollisuus vaihtaa puolta, juuri harva sen teki.  Näekkö ei sollu paljoa merkinyt kruunun alamaisuus Tokholhmiin käsin – soli sama  kaukasen Pietarin ja sen tsaarin suunthaan. Suomea ny ei silloin ees tunnettu. Sen aika tuli paljon myöhemin.

Häätyy tässä kohtaa mainoa sitäki, että ko met olema yhtä ja sammaa kansaa molemin puolin Väylää ja sukuja, sole ollu niin nuukaa, kummala puolen olema sattuhneet asuhmaan. Mitä nyt markan eli kruunun eli euron kyrsi on vähän heitely.

Kaulirannan historiaa uljaihmilhaan ovva net yheksäntoistasattaaluvun alun vuosikymmenet, jolloin kylän merkitys rautatien pääteasemana vuesta 1928 heijastui virehään ja monipuolisseen arkheen erityisesti afääreissä ja liikentheessä ja sätteili tietenki työpaikkoina kaikheen muuhunki.

Parhaimmillaan kylän väkiluku oli Ylitornion suurin, pitkälti toista tuhatta. Alkkula oli sillon kaukana perässä! Kauliranta oli  kohtapa kaikilla mittareilla pitäjän toimeliain kylä – olipa kyse elineinoelämän monipuolisuudesta tai harrastetoiminnasta urheilusta mussiikhiin ja muuhun kulttuurielähmään jne,

Kääne tapahtu rautatien jatkuessa pohjoiseen Pelhoon ja Kolahriin 60-luvun puolivälin eelä. Samhaan aikhaan lähethiin jatko-opintojen  ja työn perässä mailmalle. 1960-luvun loppua leimasi vielä koko Lappia ravisuttanut valtava muuttoliike Ruothiin.

Tätä kirjaa tehessä olen ussein pysähtyny hunteeraahmaan sitä, minkälainen risteysasema Kaulirantaki on historian saatossa ollu. Ja myös sitä, miten ihmisten yksilölliset, henkilökohtaset ja perhekohtaset ratkasut vaikuttavat tietekki  jälkipolvien elähmään. Amerikhaan lähti toista sattaa vuotta sitten mm. usseita Vanhasen veljeksia ja Vikeväisen sisaruksia ja niin lähti Antinjuntiltaki. Ja vahmaan muistaki, mutta nuitten kolme suvun siirtolaisten vaiheita kirjassa on muisteltu.

Toisenlainen muistelus on Nivan Alarikista, joka oli kotosin  Kolarin Vaattojärveltä. Soli Alarikki kansa suunitellu Amerikhaan lähtöä ja kuuluttanu avisuunin vähästen parselien myyntiä varten. Mutta sei ollu hoksanut puhua siitä etukätheen emänän kansa ja niin Olga toppasi avisuunin pion ja lähön. Ei Alarikkikhaan  antanu periksi vaan ko se sai tion, että Kaulirannassa olis myynissä puolet Matin tilasta, niin siihen se  Olkaki suopu.  Jos oli Amerikhaan meno omanlaistansa, ei sollu enkelttiä tulla Vaattojärveltäkhään. Näekkö eihän sinne ollu mithään tienreikää. Se hääty ensin  sauvoa venheelä pikku ojantapasia pitkin Sieppijärvelle ja sieltä saaha kärryt alle.  Niin net tulit Alarik  ja Olga ja jonku vuen päästä seurasi velimies Onni Etlansa kansa. Ja heän jälkipolvista on tainu tulla suurilukusimpia sukuja tähän kylhään.

Heän jälkipolvista praatiessa on hyä muistaa tuo sauvominen. Ko Alarikin ja Olkan tyttären poika Kari (Kallio) on johtanu kansainvälistä pörssiyhtiötä, se hän lähti aamula kotoansa Tokholmista ja lensi tiimassa virmansa pääkonttorhiin Helsinkhiin.  Tai ko Onnin ja Eetlan pojan tyttären tyär lähtee Matrithiin Suomen suurlähettilhääksi Espanhjaan, se saattaa seki olla enkeltimpää ko matka Vaattojärveltä tänne rapea sata vuotta sitte.

Oman  maustheensa tähän kylhään ovat tuohneet poikkinaijut vaimot ja miehet, kumphaanki suunthaan Väylän vartheen ja kauvemas. Ja yhtä laila seki  piire, joka liittyy Suomen sothiin ja niihin evakoihin, joitten hääty jättää kotiseutunsa Karjala viehraan vallan alle.  Ehkäpä justhiinsa täällä, jossa oli kävästy pikasella evakkoreisula Väylän takana, ymmärethiin ottaa viehraanvarasesti vasthaan nekki, jokka oli menettäny kotiseutunsa lopullisesti. Ja lukemattoman monta muuta esimerkkiä  tietekki olis puhua siitä kehityksestä – monhen suunthaan –  mikä tähänki kylhään ja sen väkheen soppii ja passaa.

Olen tietoisesti pyrkinyt välttämään  nimien maitsemista  – harvaa poikkeusta lukhuunottamatta. Kyllä lopuksi häätyy yksi nimi nostaa framile:  Antti Keksi, ruotusotilas ja talonpoikaisrunoilija,  tuolta vastapäätä Torakankorvan mäeltä. Ensi vuona (2022) tullee kuluhneeksi suunilheen nelisen sataa vuotta hänen syntymästään. Mie piän, että siinä onki teile rohki passeli ens vuen juhlan aihe.

Kyläkirja ei kerro vain satoja tai kymmeniä vuosia vanhoista asioista, vaikka niilläkin on oma luovuttamton osansa ja paikkansa osana identiteettiämme,  osaamme ja paikkaamme  tietyssä paikassa ja kulttuurimiljöössä elävinä ihmisinä, kuten edellä on varmasti tullut selkeästi ilmi.

Näistä kuvauksista voi päätellä, että tällä kylällä ja seudulla ei tarvitse katsoa vain taaksepäin, eikä vain nostalgisesti  haikailla  niitä aikoja, jolloin kylä oli syystäkin tämän pitäjän mahtikylä. Sillä on perustellusti hyvä syy uskoa ja luottaa, että  myös tulevaisuus on täynnä mahollisuuksia.


Koko: B5 (170 * 240)
Laajuus: 256 sivua
Värit:  mustavalkoisia ja 4-värikuvia
Kannet:  4-väriset, kovat

ISBN: 978-952-7375-78-5